Kaleva kolumni 30.12.2007
Katselen televisiosta julkkisten sirkusnäytöstä. Tulennielemistemppu vavahduttaa: miten se uskaltaa tehdä tuon! Mietin, miten pitkälle ihminen menee itseään koetellakseen. Olemisen ytimeen kuuluu ilmiselvästi pelon voittaminen vai miksi sitten tuntuu niin hyvältä tuntea itsensä rohkeaksi? Peloton ihminen on vapaa.
Uusi vuosi alkaa kuitenkin monelle pelon merkeissä. Tuleeko minun vuoroni sanoa hyvästit työpaikalle, tai saanko työtä ollenkaan? Sairastunko? Paranenko? Pääseekö lapseni opiskelemaan? Kuinka itse jaksan tänä vuonna? Pelottavaa on, kun päivät rullaavat eteenpäin hirveää vauhtia ja oma loppu lähestyy vääjäämättä. Oma minä kutistuu hiukkaseksi maailmankaikkeudessa ja kuitenkin tähän täytyisi saada joku järki ja mieli.
Pelko motivoi alistumaan ja alistamaan. Nykyaikaiseen suomalaiseen työkulttuuriin ei pelottelun enää pitäisi kuulua, mutta sielläkin se kummittelee. Onneksi koulussa ollaan etäännytty ajoista, jolloin opettajatar pelotteli ja nolasi köyhää Lyyli-tyttöstä – tulevaa isoäitiäni. Seurattuani opetusta monien maiden kouluissa, olen vakuuttunut siitä, että nykyinen peloton oppimisympäristö selittää osaltaan suomalaisten nuorten hyviä oppimistuloksia
Kaaoksen hallintaan löytyy monta keinoa. Tunnen rouvan, joka ei liikahda kotoaan, ennen kuin hiukset ovat hyvin. Eräs tuttavani pakenee siivoukseen. Kodin siisteys on yhtä kuin pään järjestys. Kiinnostavia pelon lajeja ovat ”mitä ihmisetkin ajattelevat” –pelko ja oman keskinkertaisuuden tunnustamisen pelko. Monessa perheessä rutiineista poikkeamisen kammo on ottanut vallan terveestä järjestä. Iltapesusta on tullut itsetarkoitus ja itsepetoksen väline, joka ei anna tilaa väsyneen lapsen tai itsensä armahtamiselle. Elämä on raiteillaan, kun hampaat on pesty ja sänky petattu aamuisin.
Pelottavaa ei ole se, mikä näkyy, vaan se mitä ei haluta nähdä. Suomi on kyyryllään Putinin itsevaltaisen hallinnon edessä ja toisinajattelijoiden puolesta ottavat kantaa vain yksittäiset toimittajat ja sitäkin harvemmat poliitikot. Eikö Suomen etu olisi tukea demokratian kehitystä naapurissamme, eikä kiltisti odottaa, että Venäjä toisinajattelijat kukistamalla valitsee itselleen nukkehallitsijan, jonka käsiä ja suuta liikuttaa Putinin koneisto? Pelko kauppasuhteiden vaarantumisesta estää Yhdysvaltoja tunustamasta armenialaisten kansanmurhaa. Tämän viime vuosisadan alun ihmisoikeusloukkauksen Turkki kieltää ja uhkaa laittaa välit poikki niihin, jotka kansanmurhan tunnustavat. Ja monet suomalaiset jatkavat aurinkolomiaan Turkissa tyynen välinpitämättöminä armenialaisista, kurdeista tai Kyproksen tilanteesta.
Pelon voittamiseen ei aina tarvita tulen nielemistä, vaan joskus riittää osaansa tyytyminen. Ehdoton juttu kuitenkin on, että omassa kodissa pitää jokaisen saada olla ilman pelkoa. Itse jaksan paremmin, kun hyväksyn, että sukupolvien ketjussa on nyt minun vuoroni hoitaa nälkäistä perhettä, joka vaatii kaiken. Haaveilen vapaista hetkistä, mutta tajuan, että tästä sopasta ei lusikkaa nosteta vielä vuosiin. Mutta periksi en anna, sillä tämä on nyt minun hommani, ja periksi antaminen olisi pelkuruutta.
Luin mielelläni Jyrki Iivosen maanantaiaamun kirjoitusta Kalevassa sen peräänkuuluttaman optimismin vuoksi. Tehkäämme tulevana vuonna rohkeita tekoja. Ja jos ei tehdäkään, niin hyvä niinkin. Hengitän syvään, siivoan Theodorakiksen musiikin tahdissa ja illalla katselen tähtiä taivaalla. Siellä ne ovat ja pysyvät sittenkin, kun meitä ei enää ole. Ja pitkään vielä sen jälkeenkin.
