– puhe Iijokijuhlassa Pudasjärven Kipinässä 9.7.2011
Kesäpäivä ei voisi olla täydellisempi kuin toissapäivä, jolloin sain osallistua elämäni ensimmäiseen Iijoki -soutuun. Minuun teki suuren vaikutuksen Iijokivarren luonto, veden värit, sen pehmeys, rantasipit, neidonkorennot, ruovikot ja valkoiset pilvet sinisellä taivaalla.Minuun teki vaikutuksen myös seurata soutajamestareiden työtä. Vanhojen soutajien kauniit liikkeet myötäilivät veden liikkeitä, veneet lipuivat ja kääntyilivät sopusointuisesti joessa, seuraten sen rytmiä. Ihailin kokeneen soutuväen jaksamista ja nuorten soutajien voimaa ja taitoa.
Omassa veneessäni kokenut perämies ei hätkähtänyt, vaikka vene karahteli matalassa uomassa. Oli turvallista soutaa kokeneen perämiehen lempeässä ohjauksessa, enkä muista milloin viimeksi olisin
noin sokeasti totellut kenenkään ohjeita. Soutaminen on totisesti yhteispeliä. Ei siis ihme, että Iijokisoudun väki on lähes kolmenkymmenen vuoden aikana hioutunut yhteen aivan kuin vetoköyden
säikeet ovat lomittain punotut. Vuosien varrella köysi on vahvistunut, kun uusia säikeitä on tullut mukaan, lapsia, nuoria ja uusia soutajia.
Yhteispeliä onkin tarvittu taistelussa vapaan Iijoen puolesta. Luin Pirkko-Liisa Luhdan minulle lahjoittamaa kirjaa ja hämmästyin sitä lukiessani, kuinka monta karmeaa suunnitelmaa Iijoen varalle on vuosikymmenien aikana suunniteltu. Suuri kiitos kuuluu teille, Iijoen soutajat, ja jo poisnukkuneillle Iijoen veteraaneille, että nuo suunnitelmat eivät ole toteutuneet, että Iijoen keski- ja yläjuoksu on suojeltu ja saamme nauttia Iijoen ihanuudesta eri sukupolvet yhdessä.
Mitä jos joki kuivaisi? Ajattelen painajaista, kuivunutta joenuomaa. Kuivunut joki on kuin muumioitunut hallitsija. Jäljellä vain kuiva ruskea pinta, kun elämä on viety, verisuonet kuivuneet tyhjiin ja kaikki elämä kadonnut. Muumion kasvoilla vain kaamea irvistys, joen pohjan kuivuneet kivet. Kuivunut joki on pahinta, mitä kansalle voi tapahtua. Kun joki kuivuu, tai saastuu, loppuu elämä. Siksi alitajuisestikin meillä on tarve suojella virtaavaa vettä ja tarve hakeutua sen äärelle.
Virtaavan joen ääni, sen veden pehmeys ja raikkaus ja sen välke lienevät kauneinta, mitä Luoja on meille antanut. Keski-Euroopassa asuessani hakeuduin asumaan Mosel-joen äärelle. Mosel oli ainoa
lähistöllä oleva suuri vesi, ja minun oli pakko päästä sen äärelle, jotta henki olisi kulkenut muuten kuivassa maassa. Keväällä Mosel toi mukanaan oman tuoksunsa, kevään tuoksun, pohjoiseen muuttavat kurjet ja rannoilla versoavat viiniköynnökset. Mosel on merkinnyt käännekohtaa
Euroopan lähihistoriassa, se on muistutus rauhan välttämättömyydestä Saksan ja Ranskan välillä ja siellä, jokilaivalla, kirjoitettiin Schengenin sopimus, sopimus vapaasta liikkuvuudesta.
Varhaisen lapsuuteni muistot liittyvät Kemijokeen ja Tornionjokeen. Pienenä tyttönä kävimme isän kanssa katsomassa jäiden lähtöä Tornionjoessa. Muistan tukinuiton Kemijoessa ja kertomukset edellisten sukupolvien jättimäisistä lohisaaliista ennen Isohaaran voimalan rakentamista. Muistan vapauden ja ilon tunteen, kun Torniojoki keväisin vapautui jäisistä kahleistaan.
Nyt saan tutustua Iijokeen ja luoda sille omat merkitykseni liitteeksi satoihin merkityksiin, joita joella on sen ääressä syntyneille, kasvaneille ja siellä asuville. Tällä hetkellä Iijoki elää suvantovaihettaan ja voi katsoa hieman valoisammin tulevaisuuteen. Luontoarvot ovat nousemassa Euroopan päätöksenteon keskipisteeseen. Uudessa hallitusohjelmassa on merkittävä ja merkitsevä kirjaus, että vesilaki ja koskiensuojelulaki säilyvät nykymuodossaan joka tarkoittaa, ettei Kollajaan eikä
Vuotokseen kosketa. Hallitusohjelmassa on merkittäviä kirjauksia vesistöjen suojelusta ja vesienhoitosuunnitelmien toimeenpanosta. Iijoen kannalta pitäisin tärkeinä kirjausta, että “edistetään jokien kala- ja luonnontaloudellista kunnostamista ja toteutetaan kalatiestrategia” sekä vesivoimalaitosten jatkolupien sitomista toimivien kalateiden rakentamiseen. Turpeennoston haittojen
vähentämiseksi on tärkeä kirjaus, että “ryhdytään toimenpiteisiin turvetuotannon vesistö- ja pölykuormituksen estämiseksi sekä jo aiheutettujen vesistövahinkojen korjaamiseksi”. Olen ymmärtänyt, että Iijoen kuntoa uhkaa turvetuotannon lisäämissuunnitelmat ja metsäojien lasku Iijokeen. Näen että hallitusohjelma antaa työkaluja puuttua näihin uhkiin.
Ymmärrän Iijokea rakastavien ja kunnioittavien epäluuloisuuden siitä, että Iijoki olisi jätetty rauhaan. En itsekään siihen usko, vaan olen sitä mieltä, että edelleen pitää olla varuillaan. Ehkä rauha on nyt laskeutunut taas muutamaksi vuodeksi, mutta taistelu voi taas alkaa, jos päättäjät saavat päähänsä Kollajan, ja sen tarjoaman voiman. Siksi edelleen tarvitaan Iijokisoutua, joka yhdistää sukupolvet pitämään rakastamansa joen puolta myötä- ja vastatuulessa.
Haluan sanoa puheeni lopuksi, mutta samalla Iijoki-matkani aluksi muutaman kiitoksen sanan. Ensinnäkin kiitos siitä, että saan tulla mukaan Iijoen soutajien joukkoon. Tällä hetkellä vielä airot
hapuillen, mutta vakuuttuneena siitä, että minullekin on paikka veneessä. Kiitos Heikki Alakuijalalle suolalihasta ja ruisleivästä. Ne kyllä pitävät veneessä ja vauhdissa. Kiitokseni Kaukon Pekalle,
Pirkko-Liisalle ja venetovereilleni sekä järjestäjille hyvistä järjestelyistä.
On ilo ja kunnia saada viettää tänään Kipinä-juhlaa kanssanne, viiden päivän taivalluksenne jälkeen, josta minä siis soutelin – kuten kotona ylpeänä kerroin – päivän mielenkiintoisen matkan. Juuri sen verran, että Iijoki teki puron sydämeeni, josta sen on hyvä alkaa kasvaa. Toivon Iijoelle ja sen soutajille kaikesta sydämestäni myötätuulta. Tapaamisiin ensi vuonna.
