Julkaistu Oulun vaalipiirin vihreiden blogissa 7.2.2011
Saan päivittäin viestiä eräältä ystävältä Tunisiasta. Hän kertoo vallankumouksesta ja omasta elämästään. Siunaan naamakirjan autuutta, joka tuo kuulumisia maailman eri kolkista. Yhtäkkiä vuosien varsille kadonneet tuttavat ovat varpusparven lailla ilmestyneet ruudulleni iltojeni iloksi.
Toisinaan kuljen kuin Jules Vernen matkassa maapallon ympäri kahdeksassakymmenessä päivässä: muutamassa minuutissa vaihdan kuulumisia useaan maanosaan – ja järkytyksekseni huomaan, etten muista seinänaapurini nimeä.
Joskus olo on kuin tieteiselokuvassa, eikä vähiten, kun tajuaa, miten monta maailmaa makaa päällekkäin ja vierekkäin ja jokainen meistä elää omaa todellisuuttaan toisten todellisuuksia sivuten ja niihin kietoutuneena. Ihmettelen lapsiani, jotka sulavasti liikkuen siirtyvät virtuaalitodellisuudesta toiseen aina uudella innolla eläytyen milloin Weehin, joskus Nintendoon, toisinaan Pikku Kakkosen saloihin. Eikä tässä ole vielä iPodit, skypet, kännykät, televisiot eivätkä radiotkaan. On ihme, että kukaan ylipäänsä löytää enää peli- ja virtuaalimaailmasta takaisin arkitodellisuuteen.
Kasvattajalta kuluu aikaa melkoisesti rajan piirtämiseen virtuaalimaailman ja arkitodellisuuden välille. Toisinaan tekee mieli laittaa maailma kiinni itseltäkin. Pistää kaikki hurisevat laitteet pois päältä, olla äänettömässä huoneessa, kolata vitivalkoista lunta, keinuttaa lasta pihakeinussa ja juoda kahvinsa rauhassa lukien lehti kannesta kanteen. Ja tätä vartenhan vapaat ja lomat ovat, lomaa tiedon tulvasta, toipumista informaatioähkystä.
Vielä lapsuudessani arki rakentui aamun ja illan väliin, yhtenä juonteena ja ihmisyhteisön tiettynä rytminä. Sivujuonteita arkeen ja alter egoja tarjosivat kirjat ja televisiosarjat. Dallasin JR:stä puhuivat kaikki (nuorin lukijani, älä kysy, kuka hän on). Nyt ihmisen huomiota kalastellaan tuhansilla välkkyvaloilla, vain kirjastot näyttävät pitävän pintansa. Onneksi. Arki on eriytynyt itse kullakin eri tavoin, enenevässä määrin myös sosiaaliluokkien mukaan.
Toisinaan ihmettelen, kuinka maailma ylipäänsä pysyy koossa ja ihmiset saavat yhdessä jotain järjellistä aikaiseksi, niin etteivät kaikki leijaile vain omiin suuntiinsa. Vastaus löytyy perustarpeista. Niin kauan kuin ihmisen täytyy syödä, täytyy hänen tehdä yhteistyötä toisten kanssa. Ja niin kauan kuin ihmisellä on tarve kohdata lajitovereitaan, syntyy sosiaalisuutta ja kulttuuria. Ihmiskunnan selviämisen kannalta on välttämätöntä lyödä viisaat ja vähemmänkin viisaat päät yhteen.
Käynnissä oleva vallankumous arabimaissa kielii siitä, että erilaiset todellisuudet ottavat mittaa toisistaan. Nykyviestimien välityksellä on helppo seurata, mitä tapahtuu maapallon toisella puolella ja ymmärtää, että mikään yhteiskuntamalli ei ole ainoa ja oikea. Tästä on pitkälti kysymys arabivallankumouksessa ja siitä oli kysymys kommunismin romahtaessa. Jo nyt on havaittavissa, että myös suomalaisten sieluista kamppailevat erilaiset todellisuudet. Enää ei tarvitse asua tietyllä paikalla, vaan töihin voi lähteä mihin päin maailmaa tahansa houkuttelevampien haasteiden tai lämpimämmän ilmanalan perään. Muualta käsin voi töitä tehdä myös kotimaahansa. Tulevaisuuden kysymys onkin, kuinka houkutteleva on oma yhteiskuntamallimme, niin että ihmiset haluavat elää lyhyen elämänsä sen viitekehyksessä. Käytännössä kyse on siitä, kuinka hyvin Suomessa pidetään huolta perusturvasta, työpaikoista, ilmaisesta kouluruoasta, vauvamuskareista, hiihtoladuista, vakaista talousnäkymistä ja hyvästä avoimesta ilmapiiristä, joka suosii erilaisia ajatuksia, mielipiteenvapautta ja keksintöjen ja innovaatioiden tekemistä.
Ilmastonmuutos, veden puute, luonnonkatastrofit, sodat ja köyhyys ajavat ihmiset sinne, missä elämisen mahdollisuudet ovat suuremmat ja suotuisammat. Myös Suomen on syytä varautua näihin haasteisiin, ei ovensa sulkemalla vaan kantamalla kortensa kekoon maailman ongelmien ja köyhyyden poistamiseksi. Suomen on tehtävä osansa oikeudenmukaisemman maailman eteen, koska maapallo on pieni ja meidän kaikkien koti.
