Vietän nykyään runsaasti aikaa pienten toisluokkalaisten kanssa. Mikäli aikaa olisi rajattomasti, kuluisivat päivät keskustellen mitä moninaisemmista aiheista. Teemat ovat liikkuneet siilin kuoliaaksi tökkimisestä huoleen autoilla kiertelevistä “namusedistä”. Askarruttavien aiheiden ohella lapsia kiehtovat kertomukset heidän omasta lapsuudestaan.
Oma kasvu ja minuuden kehitys vaatii menneisyyden peilaamista, vaikka menneisyys olisi vasta muutaman vuoden mittainen. Monesti mietin, keskustelevatko pienet filosofit yhtä innokkaasti kodeissaan mieltä polttavista kysymyksistä. Uskaltavatko he lähestyä vanhempiaan pelkoineen, kysymyksineen ja mielipiteineen? Omat lapseni eivät sitä ainakaan kovin usein tee. Oudolle aikuiselle on monesti helpompi puhua vaikeista asioista kuin omille vanhemmille.
Opettajan työstä suuri osa on vastuuseen kasvattamista. Mutta vastuuseen ja välittämiseen kasvattaminen on enemmän kuin koulun tehtävä; se on jokaisen aikuisen velvollisuus ja etuoikeus kuten Rauni Räsänen Maailmanlaajuinen vastuu -teemapalstan huhtikuisessa artikkelissaan kirjoittaa. Vastuun ottaminen itsestä, toisista ja maapallostamme on ihmisen olemassaolon kannalta välttämättömyys. Välittäminen puolestaan on osa vastuuta ja elossapysymisen
perusedellytys.
Vastuuseen kasvaminen ei tapahdu tyhjiössä, vaan onnistuakseen se vaatii turvallisia kontakteja toisiin ihmisiin ja välittävää tukea ja ohjausta. Ihmisryhmässä oppimisessa piilee vastuulliseen
kansalaisuuteen kasvamisen mahdollisuus. Kristiina Kumpulainen tuo artikkelissaan (Tulevaisuus meissä, 2009) esille mielenkiintoisen käsitteen “oppimisen kaikkiallisuus”. Hän tarkoittaa sitä, että
oppiminen ymmärretään elämänlaajuisena ja elämänmittaisena prosessina, jota tapahtuu kaikkialla ja koko ajan.
“Oppimisen kaikkiallisuus” ulottuu käsitteenä yli formaalin kouluopetuksen kattamaan kaikki ympäristöt ja ajankohdat, joissa oppimista tapahtuu. Oppimisen kaikkiallisuuden ja sosiokulttuurisen oppimisen -käsitteiden avulla voidaan hahmottaa oppimista missä tahansa ihmisyhteisössä. Hämmästyttävää onkin, kuinka vähälle on jäänyt kuntakäytäntöjen tarkastelu oppimisen ja vastuuseen kasvamisen viitekehyksestä. Tämä johtunee siitä, että kuntaa on perinteisesti tarkasteltu ennemmin vaikkapa palvelujen tuottajana kuin
vuorovaikutusverkostona.
Kuitenkin kunnat tarjoavat lukuisia kanavia sosiokulttuuriselle oppimiselle. Ne ovat pääasiallinen vastuutaho päivähoidon, varhaiskasvatuksen ja koulutuksen järjestämisessä. Kuntien sivistys-, kulttuuri-, liikunta ja nuorisotoimi sisältää areenoita, joilla tapahtuu sosiokulttuurista oppimista. Väittäisinkin, että kunnat eivät ole ymmärtäneet mahdollisuuksiaan kasvattajina paikalliseen ja maailmanlaajuiseen vastuuseen. Ja juuri kuntien intresseissä luulisi tämän olevan etusijalla tilanteessa, jossa haetaan kivien ja kantojen alta rahaa töhrittyjen leikkikenttien korjaamiseksi, perheiden ongelmien korjaamiseksi ja ihmisten päihderiippuvuuden vähentämiseksi. Suuri osa kuntien menoista kun johtuu yhteisöllisistä ongelmista ja niiden korjaamisesta.
Kunta on siinä mielessä erikoinen ilmiö, että se on vaikeasti määriteltävissä ja jopa hahmotettavissa. Siksi joku on luonut kuntakielen, joka pilkkoo kunnan sektoreihin, toimiin, hallintokuntiin, elementteihin ja osasiin. Kunnan pienin yksikkö lienee kunnan asukas, kuntakielellä asiakas. Kunta tarkoittaa myös rypästä palveluja, joista asiakkaat saavat osansa joka päivä ja elämänsä eri vaiheissa. Vuorovaikutus ihmisten välillä verhotaan palvelun tuottajiin ja tarvitsijoihin, joiden välistä vuorovaikutusta palvelusopimukset säätelevät. Niin päiväkodin lapsi kuin erikoissairaanhoitoa vaativa potilas on yhtälailla asiakas. Asiakastyytyväisyyttä mittaamaan on kehitetty lukuisia mittareita.
Mutta jossain on menty vikaan. On hyvin hämmentävää, että elämme tilanteessa, jossa luodaan erikseen työryhmiä, projekteja ja ohjelmia, joissa mietitään erikseen keinoja osallistuttaa kuntalainen, kun hän kuitenkin joka päivä osallistuu kuntansa työhön ja toimintaan ja omalla olemisellaan uudistaa kunnan rakenteita ja luo kunnalle merkityksiä. Saako kuntalainen vastauksen kysymyksiin, joita hän palautteessaan kysyy? Onko virkahenkilöillä aikaa perehtyä asioihin? Rakenteista huolimatta, vai juuri niistäkö johtuen ihmiset tuntevat turvattomuutta, kodittomuutta ja jäävänsä vaille vastakaikua. Oman mielipiteen ilmaiseminen on kuin huutaisi synkkään korpeen. Kukaan ei vastaa.
Kun olin lapsi, kouluissa oli oppiaineena kansalaistaito. Se kuulosti äärimmäisen tylsältä aineelta ja sitä se olikin. Mieleen on jäänyt lähinnä liikennemerkkien opettelua ja jotain hyvistä tavoista. Muistaakseni naapurimaiden liputkin liehuivat jollain sivulla ja olisiko puhuttu YK:n päivästäkin. Ysiluokalla kansalaistaito sai uuden, mutta yhtä tylsän nimen: yhteiskuntaoppi. Muistan kuinka tunneilla lähinnä katselin rinnakkaisluokan poikia, mutta muistan kuitenkin kuulleeni, miten asioista loppupelissä päättää eduskunta, hallitus ja presidentti. Ja että kannattaisi äänestää. Oppilaskuntatoiminta jäi etäiseksi, vaikka hallituksessa kolme vuotta istuinkin.
Onkohan kukaan lähtenyt äänestämään sen vuoksi, että ysiluokalla niin käskettiin? Minulle äänestämisen merkitys valkeni vasta myöhemmin. Mutta jo ihan pienenä tiesin, että niin pitää tehdä, kun äiti ja isäkin niin tekivät. Vaalisunnuntaina päälle puettiin siistimmät vaatteet ja äänestämään mentiin aina kävellen. Kotona sitten arvailtiin, ketä toinen oli äänestänyt, ja vitsailtiin vaalisalaisuudesta. Äänestyspäivänä oli aina mukavaa. Silloin minä opin äänestämään.
Jokainen meistä haluaa olla vastuullinen kuntalainen. Hän, joka pitää huolen itsestään ja perheestään, kerää koiranjätökset pussiin, eikä ainakaan riko pulloja ostarin nurkilla. Vastuullinen kuntalainen ei räyhää, aiheuta turhia kuluja, eikä toisaalta vaadi liikoja. Silti kuntalaísen ja etenkin nuorten odotetaan osallistuvan. Ei itsensä vuoksi, vaan siksi, koska se kuuluu strategiaan ja talousarvioon.
Toki osallisuudessa ja yhteisöllisyydessä nähdään suuria mahdollisuuksia. Ongelmana on kuitenkin, kuinka kanavoida ihmisten aktiivisuus yhteisön hyödyksi. Vielä kunnianhimoisempaa on muuttaa osallisuus hyvinvoinniksi ja työpaikoiksi. Vaikuttamisen ja lähidemokratian jäsentäminen puolestaan oppimisprosesseina vaatii erityistä tarkkaavaisuutta ja jopa asiantuntemusta. Kuitenkin osallisuuden ja vaikuttamisen mieltäminen yhteisöllisenä oppimisena toisi osallisuushankkeisiin pitkäjänteisyyttä ja tarkoituksellisuutta.
Yhteiskuntamme ongelmat: avuttomuus, yksinäisyys, syrjäytyminen ja juurettomuus eivät ratkea palveluja lisäämällä tai vähentämällä tai rahojen siirtämiselle sinne tai tuonne. Rakenteelliset ratkaisutkin vain lykkäävät ongelmia tuonnemmaksi, ellei ajattelussa tapahdu muutosta elinikäisen oppimisen ja vastuullisuuden etiikan suuntaan.
Vastuullisuuteen oppiminen on pitkä prosessi, sen tietää jokainen vanhempi ja kasvattaja. Vastuullisuutta opitaan ainoastaan toisten ihmisten kanssa, välittämällä, huolehtimalla, kuuntelemalla ja siivoamalla omat jälkensä. Tämä koskee niin paikallista kuin maailmanlaajuista viitekehystä. Mielestäni elämme nyt yhteiskunnallisen murroksen aikaa, jossa raha on vanhanaikainen lääke yhteiskunnallisiin ongelmiin. Tarvitaan sosiokulttuurisen oppimisen käsitteen avaamista ja soveltamista, uudenlaista osallisuutta puuhastelun ja näennäisdemokratian sijaan.
Ihmisiltä vaaditaan oma-aloitteisuutta ja halua löytää ratkaisuja elämänsä ja ympäristönsä ongelmiin. Ongelmien monimutkaistuminen edellyttää ihmisryhmässä työskentelyä jo lapsesta pitäen. Olemme siirtymässä yksilöllisyyden ihannoinnista uudenlaiseen yhteisöllisyyteen. Jo pelkästään hupenevat luonnonvarat vaativat tällaista ryhtiliikettä. Sosiokulttuurinen oppiminen jää kuitenkin puolitiehen, jos ihmisten osallisuus ja vaikuttamisen halu tukahdutetaan tai yritetään puristaa tiettyyn muottiin. Etenkin nuoret turhautuvat, kun huomaavat, että ponnisteluista huolimatta käteen jää laiha saldo. Kyllä osallistumisella täytyy olla selkeä päämääränsä.
Osallisuuden polulla on kuulluksi tulemisella erityisen suuri merkitys. Toisen kuunteleminen ja halu ymmärtää toisen näkökulmaa on osoitus välittämisestä. Nuoren ihmisen kehityksen kannalta keskustelu välittävässä ilmapiirissä ja kuulluksi tuleminen on edellytys suotuisan minuuden ja vahvan kansalaisuuden rakentumiselle. Mikäli osallisuutta halutaan käyttää välineenä ratkoa yhteisön ongelmia myös aikuisten kuuntelemiselle täytyy löytää aikaa ja tilaa.
Elämme hyvin ristiriitaisessa tilanteessa, jossa vastuulliselta kuntalaiselta odotetaan oman elämänhallinnan lisäksi osallisuutta, mutta jossa kuntalaisten aktiivisuus saatetaan nähdä päätöksentekoa haittaavana ja hidastavana ilmiönä. Hektisessä maailmassa nopeat syövät hitaat, moninaisuus nähdään hidasteena, eikä oppimisprosesseille jää tilaa. Kuitenkin yhteisöllinen oppiminen vaatisi runsaasti aikaa ja pitkäjänteisyyttä.
Yhteisöllisyyden arvo ja määritelmä kuntakielessä on epämääräinen ja yhteisöllisyyden edistäminen vieläkin hankalampi hahmottaa. Tämä on jollain asteella ymmärretty ja lähdetty hakemaan vastauksia esimerkiksi osallisuushankkeiden kautta. Nämä jäävät helposti irrallisiksi yritelmiksi ratkaista yhteisön pulmia. Tämän hetkisenä ongelmana on mielestäni liian teknokraattinen asenne kuntaan ja kuntalaisiin. Unohdamme helposti että perimmältään kyse on vuorovaikutuksesta ja ihmisten välisistä suhteista. Eikö lähes joka päivä joku valittele sitä, kuinka ei enää saa henkilökohtaista palvelua, vaan joutuu tyytymään erilaisiin sähköisiin kaavakkeisiin ja puhelinvastaajiin. Tuottavuusohjelmat ja tehokkuus häivyttävät ihmisen taka-alalle ja samalla inhimillisen tarpeen kohdata toinen jo ihan omankin olemassaolon ja identiteetin vuoksi.
Maailmamme ongelmat edellyttävät vastuullisuutta omista toimistamme ja tiedostamista niiden vaikutuksista yli rajojen. Maailmanlaajuinen eettinen ajattelu ei voi perustua hyötyajatteluun tilanteessa, jossa talous on romahtamaisillaan ja ekosysteemimme uhattuna. Myöskään kuntien ongelmat eivät ratkea tilaaja-tuottajamallilla, eivätkä prosessijohtamisella, mikäli näiden arvoperusta nojaa tehokkuudessa, voitontavoittelussa ja siinä, että tilaaja on tyytyväinen palveluketjun saumattomuuteen. Myös asiakkaan on oltava tyytyväinen.
Kun vanhat keinot eivät riitä, tarvitaan kunnissa uudenlaista moraalista viitekehystä vastata muuttuvan maailman tarpeisiin. Olisiko viitekehys maailmanlaajuisen vastuun viitekehys, jota opetusministeriö globaalivastuuprojektissaan on ansiokkaasti edistänyt? Entäpä sosiokulttuurinen ja yhteisöllinen oppiminen keinoina löytää ratkaisuja ihmisiä yhdistäviin pulmiin? Tarjoavatko välittämisen ja vastuullisuuden etiikka vastauksen nykypäivän haasteisiin: yksinäisyyteen, juurettomuuteen ja irrallisuuteen? Näin uskon.
Pelkkä palvelu nykykäytännön mukaan ei riitä, jos se tarkoittaa automatisoitunutta vastausta asiakkaan tarpeisiin. Ihmisiä ei auteta eikä vastuullisuuteen kasvamista tueta palveluja tuotteistamalla. Tuotteita ihminen voi ostaa kaupasta, mutta silloin, kun hän haluaa hoivaa ja suojaa lapselleen tai vanhalle äidilleen, opetusta ja turvallista koulumatkaa ei pelkkä tuote riitä. Vuorovaikutus ja yhteys toiseen ihmiseen on vähintään yhtä tärkeä kuin pelkkä saatava “tuote”.
Yhteiskunnallisissa ongelmissa kyse ei ole vastuuttomista kansalaisista, vaan monesti siitä, että ihmiseltä puuttuvat tarvittavat taidot. Yhteiskuntamme ja maailmamme ongelmat edellyttävät vastuullisuutta omista toimistamme ja yhteisöstämme. Vastuullisuus syntyy aina oppimisen kautta: Kristiina Kumpulaista (2009) siteeratakseni: “Sosiokulttuurisesta viitekehyksestä tarkasteltuna vastuullisuus ilmenee yhteisöllisenä prosessina, joka elää ja jatkuvasti muokkautuu yksilöiden ja yhteisöjen toiminnassa erilaisissa ympäristöissä ja tiloissa. Vastuullisuuteen kasvamista tulee jatkuvasti tukea ja ylläpitää. Vastuullisuuteen lukeutuu yhteisöllisen vastuun lisäksi myös vastuu jokaisen yksilön hyvinvoinnista ja elinikäisestä oppimisesta”.
Kyse on siitä, että vastuullisuuteen oppimisen ajatus sisällytetään kaikkeen kunnan toimintaan. Asiakirjoja vastuullisen oppimisen tueksi löytyy lukuisia lähtien ihmisoikeussopimuksista, ulottuen nuorisolakiin ja lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmaan. Opetusministeriö on oikeassa tukiessaan hankkeita, jotka edistävät vastuullisuutta lähipiirissä ja maailmanlaajuisesti.
Kuinka globaalivastuuta voi kehittää kunnissa? Siten, että perheet saavat elämänsä kriittisiissä vaiheissa tarvitsemansa tuen ja että lapset ja nuoret pääsevät aidosti osallistumaan päätöksentekoon niin isoissa kuin pienissäkin asioissa. Lasten ja nuorten innostamisessa ja kannustamisessa on oleellista, että ympärillä on muita nuoria ja turvallisia aikuisia, jotka näyttävät esimerkkiä vaikkapa roskien keräämisessä tai toisista ihmisistä huolehtimisessa.
Koulujen kummeilla on iso merkitys esimerkin näyttämisessä. Ja kun taas on vaalivuosi edessä, tarjoapa lapselle sosiokulttuurinen elämys viemällä hänet mukanasi äänestämään. Sen jälkeen voi mennä vaikka leikkipuistoon, ja oppimiskokemus, jossa yhdistyvät kokemuksellinen oppiminen, mallioppiminen, ilo ja välittämisen etiikka on suurenmoinen.
