Kolumni Kaleva marraskuu 2008
Sain kuluneella viikolla liivit, kirkkaanoranssit, jotka puen päälleni ulkovalvontaan lähtiessäni. Pidän niistä: liivit vetävät lapsia puoleeni kuin kärpäsparven. Erikielisiä pieniä huolia on monenlaisia. Ison pihan hurjat salaisuudet alkavat paljastua, kun lapset löytävät pihalta aikuisen, jolle kertoa, kuka kenetkin pudotti telineeltä, kuka vei kenenkin huivin ja kuka luuli hukanneensa luokkatoverinsa pihan ihmisvilinään. Pienen lapsen suurin huoli on, että hän hukkaa opettajansa ja niin saattaa suuressa koulussa silloin tällöin käydä.
Tein pienen testin: laskeuduin polvilleni ja tarkastelin maailmaa esikoululaisen perspektiivistä. Enää en ihmettele, että vielä kahden kuukauden koulunalun jälkeen lapsi hämmästelee, onko luokassa « Eskokin », kun lapsia luokassa alkaa olla lähemmäs kolmekymmentä. Mitä enemmän tilaa, sokkeloita, ihmisiä ja hälyä on lapsen ympärillä sitä stressaavampaa on hänen elämänsä.
Edellisen ja tämän kolumnini välissä on Suomessa tapahtunut niin hirveitä asioita, että iltalehtikin on alkanut kysellä, mikä meitä vaivaa. Kaksi kasvatusalan vaikuttajaa Tommi Hoikkala ja Olavi
Sydänmaanlakka peräävät yhteiskunnallista keskustelua nuorten tilanteesta ja kasvatuskäytännöistä. He itse esittävät kysymyksiä, mutta myös vastauksia. Itse puen nuorten ja aikuistenkin pahoinvoinnin kysymykseksi: miksi hyvinvointivaltio muuttui pahoinvointivaltioksi ?
Erikoinen kokemus minulle oli Mosambikissa käynti muutama vuosi sitten. Yhdessä maailman köyhimmistä maista en kymmenen päivän aikanakuullut kertaakaan lapsen itkua, vaikka lapsia oli joka paikassa, pieniä ja suuria, lihavia ja laihoja. Sen sijaan menitpä Oulussa tai Luxemburgissa mihin tahansa tavarataloon tai bussiin, alkaa pian kuulua kitinää ja väsynyttä itkua.
Luulen, että lapsemme altistuvat stressille ja hylkäämisille aivan liian varhain, jolloin heistä kasvaa onnettomia ja yksinäisiä aikuisia. Vaikka jokaiselle kuuluu subjektiivinen päivähoito-oikeus, en silti voi olla ihmettelemättä sitä, että useissa perheissä uuden vauvan syntymän jälkeen laitetaan vuoden tai kaksi vanhempi sisar päiväkotiin, vaikka kodin olosuhteet olisivat sellaiset, että vanhemmankin sisaruksen olisi vielä olla hyvä kotona. Eri asia ovat useimmat neljä tai viisivuotiaat, jotka jo mielellään leikkivät muutaman tunnin päivässä toisten lasten kanssa.
Länsimaissa meitä vaivaa nukkesyndrooma. Haluamme nuken, vauvan, ja kun se ei olekaan semmoinen, joka pissaa ja kakkaa ja itkee ja nauraa silloin, kun vanhempi haluaa, vaan sotkee, kuraa, kiukuttelee, on vaativa ja hankala, se laitetaan mieluummin ammattilaisten hoitoon, illaksi harrastuksiin, viikonlopuksi kavereiden luokse tai pikku kakkosia tuntikausiksi katsomaan. Juhlapyhinä nukke otetaan kaapista ja puetaan sieväksi, niin kauan kuin finnit eivät vielä kasva, ja kaikki kehuksivat, kuinka hieno nukke sinulla onkaan.
Nuken voi jättää yksin, lasta ei. Barbi voi jättää Kenin, jos tämä ei miellytä, mutta oikea Keijopa ei siihen suostukaan. Koska elämä ei ole nukkeleikkiä, vaan työtä työssä, kotona ja parisuhteessa, täytyy jonkun opettaa nuorille ja vanhemmille, miten arjesta selvitään, miten riita Keijon kanssa ratkaistaan ja mitä muuta vauvanukke tarvitseen kuin kauniit vaatteet ja paljon harrastuksia.
Ja takaisin otsikkoon. Tilanteessa, jossa lapset ja nuoret huutavat kuuntelevia korvia, on sulaa hulluutta tehdä ratkaisuja, joissa lapsi harhailee pihalla hakemassa liivipäällistä aikuista häntä kuuntelemaan. Suuressa koulussa lapsi on karjaa, vailla nimeä ja osoitetta muille kuin omalle opettajalle. Kun itse olit pieni, halusitko kasvaa suuressa vai pienessä koulussa? Lapsi ja nuori ei huuda loputtomiin aikuista. Hän on tässä ja nyt, eikä hän odota.
