Kolumni 29.3.2008
Miten hauskaa onkaan ilmajohtaa, heiluttaa näkymätöntä tahtipuikkoa ja saada orkesterista kaikki irti. Tietää, missä klarinetti tulee mukaan ja missä isorumpu lyö. Olla kapellimestari.
Kun Jukka-Pekka Saraste nousi kuluneella viikolla johtamaan Luxemburgin filharmonikkoja, taputettiin hänet neljä kertaa lavalle konsertin jälkeen. Energisellä olemuksellaan hän viritti orkesterin soimaan tarkasti ja rikkaasti. Soittajat olivat mukana ja nauttivat työstään. Kuulijankin korvat lepäsivät vakaissa käsissä, ja orkesterin sointi Sarasteen johtamana oli ainutlaatuinen. Berliozin Rooman karnevaali oli myös kaunista katsottavaa. Sarasteen käden liike maalasi musiikin ilmaan. Kuulijana oli nautinnollista olla.
Sarasteen elegantisti harmaantuneen, mutta jäntevän olemuksen rinnalle nousi solistiksi nuori Sergey Khachatryan, samainen, joka voitti Sibelius-viulukilpailun vain 15-vuotiaana vuonna 2000. Jo silloin toivoin hänelle voittoa. Sarasteen johtamassakin konsertissa Sergeyn jousi helli Stradivariuksen kieliä ja veti kuulijasta unelmat esiin. Hän soitti Hatsaturjanin d-molli konserton. Ja toden totta, silmieni eteen nousivat Armenian vihertävät vuoret ja ajattelin, ettei parempaa
tulkkia Armenian vuosisataisille murheille voi olla kuin totinen, hieman vetäytynyt nuori viulisti, jonka nimikin tuntuu kantavan pienen maan suurta musiikillista historiaa. Khachatryan antoi viulun soida
koko rahan edestä. Yleisö oli valloitettu.
Mutta miten sen sievästi sanoisi, kun on melkein naapurista kyse, ja jonka uran nousua olen ihaillen seurannut. Niin, voi Sinua Soile, minkä teit Luxemburgin toivorikkaalle yleisölle. Maaliskuun alun
konsertissa, jonka solisti oli Soile Isokoski, oli monta klassisen musiikin suurkuluttajaa. Tulimme kuuntelemaan kuuluisaa ääntäsi suurin odotuksin. Mutta ilta jatkui ja jatkui orkesterin soittaessa yhä
unettavammin lähes parin tunnin ajan ennen kuin Isokoski saapui lavalle esiintyen lopulta vajaan vartin verran. Salista poistui pettynyt yleisö, kun suostuttelevien ja vielä arasti toiveikkaiden
aplodien jälkeen diiva ei enää laulanut. Kaunis ääninäyte, josta minäkin maksoin lähes kuusikymppiä, ei korvannut pettymystä ja vaivautuneisuutta, jonka Isokosken nopea näyttäytyminen aiheutti. Olisipa oopperalaulaja laulanut edes pienen suomalaisen kansanlaulun ylimääräisenä niin paikalta olisi poistunut rahalleen vastinetta saanut yleisö.
Tyylistä toiseen. Täällä kävi töissä myös The Rasmus. Esiintyjät potivat huomattavaa keikkaväsymystä viiden viikon kiertueen ja 18 maan jälkeen. Basisti oli lähes tyly ja yleisön satunnaisista kirkaisuista ärtynyt. Pojat tekivät töitä kuin rakennuksella, eikä yleisön
miellyttämiseen paljoa huomiota kiinnitetty. Hauskaa kuitenkin oli seurata Pauli-kitaristin kiharoiden leikkiä lavan ilmavirrassa. Lauri Ylönen luotti yleisön viihdytyksessä omaan karismaansa ja nuoruuden muisteloihinsa.
Luxemburgin yleisö saattaa olla jähmeää, eikä James Bluntkaan sen sytyttämisessä viime keväänä oikein onnistunut, mutta ainakin hänen ja Patricia Kaasin konserteissa pelasi äänentoisto, mitä ei The Rasmuksen konsertista voi sanoa. Kotiintultuani oli pakko kuunnella biisit uudelleen. Ja hyviähän ne ovat.
Mutta kyllä Luxemburginkin yleisö syttyy, kun esiintyjät uskovat asiaansa ja arvostavat yleisöään. Kevään aikana olen käynyt kuuntelemassa yhden miehen fadoa ja upeaa, riehakasta kelttijazzia 15
hengen skottibändin voimin esitettynä. Molemmissa oli konserttisali täysi ja keski-ikäinen yleisö jopa kuumeni illan kuluessa. Herrasmies Carlos do Carmo ja the Unusual Suspects, johtajanaan vauvamahansa kanssa hyppelevä Corrina Hewat, pistivät yleisönsä polvilleen musiikkinsa edessä.
Ellei Saraste olisi tällä viikolla tullut pelastamaan tilannetta olisin huolissani suomalaisten maailmanluokan artistien tavasta kohdella yleisöä. Kiitos Zukka-Pekka, niin kuin nimesi konserttisalissa kauniisti äännettiin.
