Kolumni Kaleva maaliskuu 2009
Herään aamuyöstä mustarastaan huiluun. En voi uskoa korviani, se on jälleen täällä. Kevät on palannut mustarastaineen, kuulaine iltoineen ja mullan tuoksuineen. Talvi Luxemburgissa onkin ollut harvinaisen kylmä, aamuisin on ollut pakkasta ja pahinta on ollut jäänsekainen sade joka iskee kynsin hampain kiinni kasvoihin ja tuulilasiin.
Talven aikana olen joutunut näkemään monta onnettomuutta tai lähes onnettomuutta, joissa on kuollut, loukkaantunut tai lähes kuollut lapsia ja nuoria ihmisiä. Etenkin eräs sunnuntaiaamu jäi mieleen, kun lastenkonsertista palatessamme ja jääkiekkotreeneihin matkatessamme katselin risteyksessä kirkosta ulos tulevia ihmisiä. Yhtäkkiä kuului pamaus ja ihmiset ja roskat ja vaatteet lentelivät ympäriinsä. Onnettomuudessa kuoli pieni lapsi. Hänen kaksi sisarustaan ja isänsä loukkaantuivat pahasti. Mietin, mitä mahtoi liikkua ajajan mielessä, kun hän päin punaisia ajoi kokonaisen perheen päälle.
Johtuneeko keväästä vai mistä, on yksinäisyyttä ilmassa nyt tavallista enemmän. Olen jutellut aiheesta viime aikoina monen ystäväni kanssa. Muistan kokeneeni yksinäisyyttä opiskeluaikoina, jolloin seinät humisivat, käytävien ovet kolisivat ja sunnuntaiaamuisin tein kävelyretkiä hiljaiselle Rotuaarille. Yksinäisyys nuorena on usein odottavaa yksinäisyyttä: mitä tahansa jännittävää saattaa löytyä nurkan takaa.
Mutta eihän se aina sitä ole, nuoretkin saattavat olla hyvin yksin. Parisuhteen päättymisen jälkeen yksinäisyys humahtaa päälle uudella tavalla. Sen kokeminen on tuskallisen mielenkiintoista. Huudat hiljaa mielessäsi, ja huuto jää pyörimään kuin Munckin taulussa. Huudat ikävää ja yksinäisyyttä, eikä kukaan vastaa. “Pahinta yksinäisyydessä on se, kun ei ole ketään joka kuuntelisi pikku juttujani”, kuvasi yksinäisyyttään nelivitonen ystäväni, mies, varakas ja hyvännäköinen, mukavakin, mutta yksin. Enkä minäkään ehdi aina hänen juttuja kuuntelemaan, kun lähes aina on pienten lasten kanssa niin sanotusti “tilanne päällä”.
Jos on paha olla yksin omiensa joukossa, on se vielä pahempaa muukalaisena. Elämä uudessa ympäristössä, tai useissa tapauksissa luvan odottaminen oman elämän uudelleen rakentamiselle vieraissa olosuhteissa on muutenkin hankalaa ja työlästä, eikä siinä ole ihmiselle paljon valinnanvaroja annettu. Siihen sitten tulee vielä joku räksyttämään, että häivy täältä tai jupisee selän takana, että veronmaksajien rahoilla… Jokaiselle, joka vihaa ulkomaalaisia tekisi hyvää lähteä joksikin aikaa vieraisiin olosuhteisiin, ilman työtä ja rahaa. Saisi tuntuman siitä, mitä on olla ei pidetty. Suomalaisen rasismin avoimuus hätkähdyttää, ja saa voimaan pahoin. Aivan kuin lama antaisi luvan kohdella toista ihmistä miten sattuu. Onneksi on kuitenkin inhimillisyyttäkin olemassa, kun se vain osuu kohdalle.
Hiihtolomalla on hyvä miettiä yksinäisyyttä, muukalaisuutta ja omaa elämäänsä uusista valoisistakin näkökulmista. Aurinkoista hiihtolomaa lukijoilleni.
