Ostin junalipun itselleni ja lapsilleni Grenobleen, Alppien juureen. Pakkasin kolmeen asti maanantaiaamuna. Viideltä heräsin tyttäreni yskintään ja pelottavaan ajatukseen: reissusta ei tule mitään. Matka Ranskan ja Sveitsin pulkkamäkiin ja nuoruuteni maisemiin peruuntui. Maanantai meni pettymystä niellessä. Tiistaina pääsimme neljän seinän sisältä jo leikkipuistoon, jossa tapasin Oksanan. Juttelimme, kuten samanikäisten lasten vanhemmilla on tapana, ja söimme eväitä
auringonpaisteessa. Tuntui keväältä. Erotessamme uusi tuttavani pyysi minua kahville seuraavan kerran, kun tulemme puistoon. Minusta tuntui kuin olisin saanut uuden ystävän.
Keskiviikkoaamuna Ella yski siihen malliin, että alistuin täysin viettämään onnellisen päivän sisällä kolmen villin lapsen kanssa. Koska kenessäkään ei kuitenkaan ollut kuumetta, ja päivä oli muutenkin mennyt kuin kotiäidin päivän pitäisi sujua, alkoi kapinahenki nostaa päätään. Muistin, että The Rasmus on kaupungissa. Soitin tutulle nuorelle naiselle, jonka krantut lapsenikin tunsivat, ja ihme kyllä hän pääsi lapsenvahdiksi. Ja päivän huipentuma: sain liput itselleni ja pojalleni illan konserttiin.
Lapsenvahdin elämää helpottaakseni nukutin tytöt ennen konserttiin lähtöä. Mutta sitten annettiin palaa. The Rasmus – maailmanluokan bändi, jonka “Livin’ in the world without you” ja “First day of my
life” soivat lähes päivittäin radiossa, osoittautui 18 maan kiertämisen jälkeen melko väljähtäneeksi ja väsähtäneeksi tuotteeksi, joka ei tehnyt liikaa töitä yleisöä miellyttääkseen. Keikkaväsymys näkyi. Basisti Eero oli tyly ja yleisön satunnaisista kirkaisuista jopa ärtyneen oloinen. Vitsejä eikä niiden yrityksiä paljoa heitelty. Hauskaa kuitenkin oli seurata Pauli-kitaristin kiharoiden leikkiä lavan ilmavirrassa. Lauri Ylönen luotti yleisön viihdytyksessä omaan karismaansa ja nuoruuden muisteloihinsa.
Luxemburgin yleisö on jähmeää, eikä James Bluntkaan sensytyttämisessä viime keväänä oikein onnistunut, mutta ainakin hänen ja Patricia Kaasin konserteissa pelasi äänentoisto, mitä ei The
Rasmuksen konsertista voi sanoa. Kotiintultuani oli pakko kuunnella biisit uudelleen, jotta kuuli, miltä ne oikeasti kuulostavat. Ja hyvältähän ne maistuvat.
Mutta kyllä Luxemburginkin yleisö syttyy, kun esiintyjät itse uskovat asiaansa. Kevään aikana olen käynyt kuuntelemassa yhden miehen Fado-showta ja upeaa, riehakasta kelttijazzia 15 hengen skottibändin voimin esitettynä. Molemmissa oli konserttisali täysi ja keski-ikäinen yleisö kuumeni illan kuluessa. Herrasmies Carlos do Carmo ja the Unusual Suspects yhtyettään johtava, vauvamahansa kanssa hyppelevä Corrina Hewat pistivät yleisönsä polvilleen musiikkinsa
edessä.
Mielenkiintoista on nähdä ja kuulla, mitä tekee Soile Isokoski yleisölleen ensi viikon konsertissa. Kevät on muutenkin suomalaisten huippunimien juhlaa Luxemburgissa. Ainakin kapellimestarit Osmo Vänskä ja Jukka-Pekka Saraste ovat tulossa jo maaliskuussa johtamaan.
Niin siitä lomasta. Torstaiaamuna annoin jälleen periksi. Ellalla oli lämpöä ja Saga täynnä punaisia laikkuja ja rakkuloita. Kaivoin esille palapelit ja titi-nalle dvd:n, kaadoin legot ja pikkuautot olohuoneen lattialle. Perjantain ohjelmassa onkin lääkärissä käynnit. Ja jos lauantai on kuumeeton, voin viedä pojan jääkiekkoharjoituksiin. Sunnuntaina täytyy käydä aikaisin nukkumaan, jotta rankka loma saa levollisen päätöksen. Rankkaa se olisi ollut Alpeillakin. Aivan varmasti. Tulevalla viikolla, jos lapset ovat terveinä, taidan soittaa Oksanalle ja viedä tuliaisiksi vaikka Rasmuksen levyn.
