Oppimisen kaikkiallisuus on kuin henki joka liikkuu vetten päällä. Kaikkialla voi oppia, mutta harva tiedostaa saati hyödyntää tämän mahdollisuuden. Parasta oppimista syntyy, kun kaksi jästipäätä törmää toisiinsa. Silloin, jos koskaan täytyy ottaa opiksi. Politiikassa toisista oppiminen on hyvin harvinaista. Puhutaan toisen yli, ali ja ohi ja annetaan neniin, minkä keretään, noin niin kuin kuvaannollisesti. Mutta mitä jää jäljelle: kaksi tai kolme pässinpäätä, sarvet tanassa uuteen puskuun.
Kunta, tuo ihana käsite, tarjoaa yllättäen ihanteellisen oppimisympäristön. Sieltä löytyy haastetta oppivan mielen tarttua. Kuntakentältä ja -politiikasta löytyy runsaasti areenoita sosiokulttuuriselle oppimiselle.
Mitä sitten pitäisi oppia? Elossa säilymisen ehto on välittämiseen ja vastuullisuuteen oppiminen. Jos ihminen elää ja tekee työnsä vastuullisesti, suhtautuu lähimmäisiinsä ja itseensä vastuullisesti, niin sieltäpä alkaa löytyä säästöjä myös kuntien rahapulaan.
Kunnat vastuuseen kasvattajina on outo ajatus. Ja juuri kuntien intresseissä luulisi tämän olevan etusijalla tilanteessa, jossa haetaan kivien ja kantojen alta rahaa töhrittyjen leikkikenttien korjaamiseksi, perheiden ongelmien ratkaisemiseksi ja ihmisten päihderiippuvuuden vähentämiseksi. Suuri osa kuntien menoista kun johtuu yhteisöllisistä ongelmista ja niiden korjaamisesta.
Miten oppia vastuullisuuteen? Siten, että ihminen otetaan vakavasti ja häntä kuullaan. Ihminen on kuitenkin jäänyt projektien ja työryhmien varjoon siitäkin huolimatta, että kuntalainen on se, joka omalla olemisellaan ja työllään uudistaa kunnan rakenteita ja luo kunnalle merkityksiä. Saako kuntalainen vastauksia kysymyksiinsä? Rakenteista huolimatta, vai juuri niistäkö johtuen ihmiset tuntevat turvattomuutta, kodittomuutta ja jäävänsä vaille vastakaikua. Oman mielipiteen ilmaiseminen on huutamista synkkään korpeen. Kukaan ei vastaa.
Elämme aikaa, jossa raha ei ongelmia ratkaise. Rakenteita uudistettaessa tarvitaan oppimista, uudenlaista osallisuutta näennäisdemokratian sijaan. Ennen kaikkea tarvitaan moraalista viitekehystä vastata maailman haasteisiin. Olisiko välittämisen etiikasta kunta- ja valtion talouden viitekehykseksi?
Vastuullisuus edellyttää yhteisöllistä oppimista ja oppiminen nöyryyttä tunnistaa ja tunnustaa oma tietämättömyytensä. Senkö tähden poliitikon ei kuule sanovan: opin juuri tuolta sitä ja tältä tätä? Ei, sillä poliitikko tietää itse parhaiten ja on oikeassa. Taitava on poliitikko, joka on valmis oppimaan toisten kanssa vastuullisuutta loputtoman “minä”-puheen sijaan. Maailmamme ongelmien ratkaiseminen edellyttää yhteistyötä ja tiedostamista toimiemme vaikutuksista yli rajojen. Yksin ei maailmaa ole ennenkään pelastettu.
