Kaleva kolumni 14.9.2008
Kesä on taas takana ja syksyn tuulet tuivertavat pohjoisten merien selällä. Mutta täällä vielä lämmittää aurinko Moselin laaksosta aamusumun pois, ja päivä toisensa jälkeen valkenee kullanhohtoisena. Koulukiireiden keskellä palaan menneeseen kesään ja sen tapahtumiin. “Kallista klassista”-otsikko vaihtui “Uusiin rakkauksiin”, kun aloin jälleen kuunnella Perkon saksofonia. Mitä on rakkaus? Sitä, ettei saa tarpeekseen toisen läsnäolosta. Entäpä rakkaus musiikkiin? Kai sitä, ettei saa tarpeekseen kuulemastaan.
Kesän kulttuurikohokohdaksi nousi minulle Oulunsalo Soi -festivaali. Olen aina pitänyt saksofonia hienona soittimena, mutta jalostuneen siitä teki Jukka Perkon puhallus. Perko ja levottomat jalat. Jukka, ensimmäisen kerran elämässäni voisin liittyä johonkin faniklubiin, Sinun faniklubiisi, ja kiertää saksofoniesi perässä maan ääriin.
Hätkähdyttävää kuultavaa festivaaleilla oli myös Jokilaaksojen musiikkiopistossa musiikkikasvatuksensa aloittanut Antti Tikkanen. Miehen jousesta kimpoilivat jouhet ja silti mies jatkoi väkevää soittoaan pohjalaisella ilmeettömyydellä vailla mitään diivan – voikohan muuten miestä kutsua diivaksi – elkeitä, vaikka poika on maailmankuuluissa konserttisaleissa kuin kotonaan. Hyvä Antti, olet suosikkini myös ensi kesänä.
Nuoresta taiteellisesta johdosta huolimatta Oulunsalo Soi -festivaali soi enimmäkseen keski-iän ja sen jo reippaasti ylittäneille korville. Nuori väki puuttui lastenkonserttia lukuunottamatta lähes tyystin niistä konserteista, missä vierailin. Kesken kuuntelun iskikin päähäni kauhea ajatus, kuunteleeko kukaan elävää klassista musiikkia enää vuonna 2030?
Klassinen musiikki on tehty kalliiksi, ja se on varmasti yksi syy nuorten konserteissa käymisen vähyyteen. Ilmaiseksi ei festivaaleja järjestetä, eikä taiteilijoita voi ruokapalkalla soitattaa, joten tässä vihje hyvät vanhemmat ja isovanhemmat ensi vuodeksi: tehkää pieni suuri kulttuuriteko ja kustantakaa nuorenne klassisen musiikin konsertteihin. Varatkaa jo nyt lippu Savonlinnaan tai Kuhmoon tai muistakaa ainakin Oulunsalo soi – ja muut musiikkitapahtumat kotinurkilla! Sieltä samoin kuin talven Oulu Sinfonian kohtuuhintaisista konserteista voi ammentaa inspiraatiota ja intoa omaankin soittoon, koulunkäyntiin ja elämään.
Eräässä konsertissa minua hoksautti valveutunut nuorimies Kemistä, joka väliajalla mainosti Haaparannan videokonserttitarjontaa, josta en ollut koskaan kuullut. Perämeren kaaren olisikin syytä tiivistää yhteistyötä kulttuurin alalla muutenkin kuin paperilla, etteivät hyvät tapahtumat menisi ihmisiltä sivu suun. Kukapa laatisi kalenterin “Bothnia this month”, jossa kerrottaisiin laajasti koko Perämeren konsertti- ja taidetarjonnasta?
Lopuksi, muistatko muuten, mistä asioista lapsuutesi ja perusturvallisuutesi koostui? Pienenä ollessani pappa tuli säännöllisesti Veitsiluodosta samalla kellonlyömällä, siniset työhaalarit päällä sellulle ja tupakalle tuoksuen. Lapsen nenään se oli papan haju ja silloin tuntui, että näin on koko elämä. Veitsiluoto tarjosi jouluaterian ja muisti eläkkeelle jääneitä palvelijoitaan. Nyt paperitehtaat tarjoavat kenkää ja sosiaalisia suunnitelmia. Miten ihmeessä pohjoissuomalainen voi kasvaa ilman sellun ja paperinhajua? Onneksi pappa ei ole enää tätä näkemässä.
